Piilossa kaislikossa..

Tämä mimmi halusi pois kaupungista. Luontoon, mikä assosioitui mielessäni vapauteen. Maalle, omakotitaloon perunamaalla, kukoistavalla puutarhalla ja mielellään järven läheisyydessä. Paikkaan, missä on metsät pullollaan marjoja ja sieniä, missä kalaan pääsisi kävellen, missä ilma on puhdasta eikä pakokaasujen saastuttamaa. Joka aamu heräsin kuitenkin Helsingistä, Jakomäen lähiöstä, kerrostalosta, missä kävin vain nukkumassa ja ehkä laittamassa ruokaa ja syömässä. Päivät vietin töissä ravintolassa, vapaat luonnossa – Jakomäen lähiömetsissä.

Tuntui siltä, ettei haaveestani tulisi koskaan totta. Oli turhauttavaa herätä joka päivä vuokra-asunnosta ymmärtäen, että vaikka palkastani menee lähes puolet asumiseen, asunnosta ei koskaan tulisi minun omaa. Joka kuukauden lopussa olin taas samassa pisteessä – kuukauden vaihtuessa on taas maksettava vuokra, ja käteen jää vain sen verran rahaa, että selviää taas kuukauden loppuun. Jotain oli tehtävä, mutta miten?

Seurasin vierestä erään kollegani rakentavan minun unelmaani. Tai hänen unelmaansa, maalle muuttoa ja puutarhan hoitoa. Seurasin hänen blogia sen jälkeen, kun se jäi kerran työpaikkamme tietokoneella auki. Hänen elämää koiriensa kanssa, uuden kotinsa sisustamista ja kukkapenkkien rakentamista. Itse en uskaltanut haaveillakaan omasta koirasta omaan vuokrakolmiooni, vaikka haaveilin silti salaa. Kotonani oli pari kissaa, mutta ne on melko säälittäviä lenkkikavereita.

Seurasin kollegani ihmettelyä, kun ensimmäisenä keväänä puutarhasta löytyi kauniita kasveja, vanhoja perennoja, joiden tunnistamiseen hän kyseli apua. Iloitsin hänen puolestaan, mutta myönnän, hieman kateellisena. Olisin itse halunnut rakennella kukkapenkkejä, upottaa kädet multaan, laittaa hedelmäpuita kasvamaan. Halata omaa kotikoivua, viedä biojätteet omaan maahan maatumaan, katsoa miten vuosi vuodelta istuttamani hedelmäpuut ja marjapensaat kasvavat yhä isommiksi ja alkavat tuottaa hedelmiä ja marjoja. Upotin siemeniä multaan, laitoin kukkaruukkuja ikkunalaudalle, sieltä parvekkeelle, ja parvekkeelta karsin sydän verta valuen kasveja pois yksitellen, jotta edes osa niistä mahtuisi kasvamaan loppuun saakka. Haaveilin siitä, että vielä tulee se päivä, jolloin kasvini eivät ole ruukun multatilaan sidottuja vaan pääsen laskemaan ne oikeasti maahan.

Toisaalta jälkikäten ajateltuna tiedän, että kollegani unelmaa en olisi silti itselleni halunnut. Enkä luottotiedottomana olisi saanutkaan. Hän oli omasta unelmastaan pankille velkaa paljon, paljon enemmän kuin mitä ikinä itse olisin näillä tuloilla uskaltanut lainaa ottaa. Minusta tuntui, että unelmani on mahdoton. Se voisi tapahtua kenelle tahansa, mutta ei minulle. Ei ainakaan tässä elämässä. Olin väärässä, mutten silloin vielä sitä tiennyt.

Kaislikkoni sijaitsee täällä jossain Saimaan rannalla – parin mutkan kautta muutimme tänne perheen kanssa ”kerran elämässä”-tarjoukseen tartuttuamme. Talomme myyjä etsi talolleen ostajaa tai vuokralaista talveksi, ilmaisella vuokralla vain omat sähkö-ja lämmityskulumme itse kustantaen. Vuokrasopimus solmittiin muutamaksi kuukaudeksi, minkä päätteeksi tarkoitus olisi ollut katsoa vuokrasopparia uudelleen. Elämäni ensimmäinen ja ainut vuokrasopimus ”0”-vuokralla. Eipä kaupungin vuokra-asunnossa asuessani koskaan tullut mieleenikään, että vuokra voi olla nolla euroa. Muutaman kuukauden jälkeen piti tehdä päätös, jäämmekö asumaan vuokralle, jolloin vuokran hinta katsottaisiin uudelleen, vai ostammeko talon omaksemme. Pankkilainoista on tilanteessamme turha haaveilla, mutta saimmekin isännän kanssa neuvoteltua osamaksudiilin, jolloin maksettavaksemme tuli kuukausittain pari sataa euroa vähemmän kuin mitä maksoimme vuokraa asuessamme Jakomäessä. Toisin kuin Jakomäessä, tästä talosta on tulossa ihan ikioma alle viidessä vuodessa.

Tämän blogin tarkoitus on harjoitella kirjoittamista, opetella kotisivujen tekemistä, jäsennellä ajatuksia ja suunnitelmia, ja jakaa kanssanne isompia ja pienempiä ilon aiheita, arkisia juttuja maalla asumisen opettelusta, onnistumisia ja mahdollisia vastoinkäymisiä matkalla kohti omavaraista unelmaani. Tässä tulen varmaan kokkailemaan, ihmettelemään luontoa ja puutarhaa, ehkä näpertelemään jotain.

Vielä en oikeastaan tiedä loppuun asti mitä tästä tulee, maalle muutto on ollut niin pitkäaikainen haaveeni ja kaikki on niin uutta ja ihmeellistä. Blogin kirjoittaminenkin on minulle uutta, vaikka säännöllisin väliajoin viimeisen kymmenen vuoden ajan olen pyöritellyt mielessäni blogin perustamista. Aina on kuitenkin lopulta käynyt niin, että ajattelin elämäni kaupungissa olevan liian tylsää kirjoittaakseni siitä, ja unelmat liian kaukaisilta jakaakseni niitä muiden kanssa. Nyt loppui tekosyyt ja alkoi blogi samalla kun unelmani on lähempänä kuin koskaan. Nyt on jopa koiria, joista en uskaltanut haaveillakaan, perunamaasta puhumattakaan. Olisi aivan mahtavaa, jos blogini innostaisi muitakin unelmoimaan ja liikkumaan unelmiaan kohti. Vaikkakin välillä unelmat tuntuvat liian kaukaisilta, jotta niihin uhrata omia ajatuksiaan, aivan kuten minustakin tuntui vielä muutama vuosi sitten. Sitä kun ei koskaan tiedä, millä tavoin maailmankaikkeus tulee toteuttamaan unelmasi, mutta on tärkeä muistaa unelmoida, jotta maailmankaikkeudella olisi mitä toteuttaa.

Lämpimästi tervetuloa kaikslikkooni!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *